Hyvinvointi

Hiljaisuudessa melkein kuulee, kun pilvet liikkuvat

Riihijärvi-ensilumi-veneessä

Kiireen kuormittamana 

Violetti hiihtokerrasto alle, jalkaan villapohjasukat ja niiden päälle iloisenväriset, polveen asti ulottuvat villasukat. Seuraavaksi harmaat collegehousut ja fleecepaita. Kaulaan kirjava silkkihuivi, ei hienostelun, vaan lämpimyyden vuoksi. Seuraava kerros koostuu kunnon toppahousuista ja untuvatakista. Untuvatakin päälle vielä aidosta lampaanvillasta kudottu jättisuuri villapaita. Alan jo tavoitella pyöreydessä lumiukon mittasuhteita. Varpaita jo vähän ahdistaa, kun työnnän ne Kuoma-saappaisiin. Päähän pari pipoa päällekkäin ja käsiin sormikkaat ja vielä niiden päälle rukkaset. Ei varsinaisesti mikään tyylikäs ilmestys. Pääasia, ettei palele. Puhelinta ei tälle reissulle kaivata, joten jätän sen olohuoneen pöydälle. 

Työssäni oli ollut vauhtia ja päivät pitkiä. Tuntui, että päässä vain kohisee ja ajatukset sinkoilevat. Oli vaikea pysähtyä ja mieli tuntui olevan jatkuvasti tekemättömissä töissä. Jouluaika kun on sitä parasta sesonkia seurakunnassa. Kuunneltuaan hetken stressaantunutta sisartaan, veljeni tuli apuun. Hän viljelee maata ja hoitaa karjaa. Hän on oman maatilansa, vanhan sukutilan, kolmastoista isäntä, jonka elämä kytkeytyy vahvasti luonnon kiertokulkuun. Auringonpaiste ja sateet, hallayöt ja lämpötilan vaihtelut ohjaavat hänen elämäänsä. Hän tarkkailee ilmoja. Milloin on oikea aika muokata pellot, milloin korjata talteen säilörehu, milloin vilja kypsyy korjattavaksi? On osattava elää sopusoinnussa luonnon kanssa ja tunnettava sen merkit. Luonnonhiljaisuutta hän tarjoaa lääkkeeksi kiireeseen. 

Otimme matkaan pari makuualustaa ja makuupussin ja suuntasimme askeleemme pellolle.  Lumi narskui jalkojen alla ja pakkanen oli pudonnut miinus viidentoista asteen tienoille. Taivas oli ohuen pilviverhon peitossa ja tuuli kääntynyt pohjoiseen. Kylmä viima nipisteli poskipäitä ja aprikoin, kuinkahan nopeasti tältä retkeltä palattaisiin jääkalikkana sisälle lämmittelemään. Pihalampun lämmin valokeila jäi taakse ja oli hetki totutettava silmiään pimeään. Pellolla erottui tutun Mäntykallion tumma hahmo ja sen takana olevaan loivaan rinteeseen, järven rantaan, suuntasi veljeni askeleensa. Minä vaapuin tamineissani perässä ja tunsin olevani kuin suuri naparetkeilijä, joka arktista luontoa uhmaten aikoi heittäytyä selälleen katselemaan tähtiä jäätävässä puhurissa jänisten nakerrellessa puunkuorta pensaikossa ja susien ulvoessa kaukana synkillä salomailla.  Yllättäen pääsimme tuulelta suojaan ja siinä olikin jo hyvä paikka levittää makuualustat. Heinätupas hangen alla kävi päänaluseksi ja kävimme selällemme. Makuupussi vielä peitteeksi suojaamaan tuulelta ja pitämään lämmintä. 

Kierrokset hidastuvat

Riihijärvi-ensilumi-laiturilla


Oli niin hiljaista, että melkein kuuli, kun pilvet liikkuvat. Pitkään aikaan kumpikaan ei sanonut mitään. Tuuli ajoi pilvenharsoja ylitsemme ja aina, kun pilviverho raottui, tähdet tuikkivat sen takaa. Toivoin, että tuuli puhaltaisi pilvet pois, jotta tähdet näkyisivät paremmin. Aikani katseltuani taivaan vaihtelevaa näytelmää, päättelin, ettei sen ole niin väliä, näkyykö tähtiä vai ei. Oli hyvä olla tässä! Oli hyvä olla rauhassa. Kukaan ei tarvinnut minua juuri nyt. Oikeastaan muut kuin veljeni, eivät edes tienneet, missä tarkalleen ottaen olin. Ja se tuntui varsin vapauttavalta. Tunsin ihan fyysisesti, miten stressi pikkuhiljaa hävisi kehostani. Se katosi hengityksen myötä huuruna pakkasilmaan tai valui suoraan vuosisatoja vanhaan peltomaahan, jonka syliin se suli. 

Juttelimme harvakseltaan niitä näitä. Aiheella ei ollut juuri väliä, tärkeämpää oli se tunne, että toinen on lähellä ja jakoi tämän saman kokemuksen. Hiljalleen taivaan luuta lakaisi pilviharson kokonaan pois ja pohjoinen tähtitaivas paljastui kaikessa suurenmoisuudessaan. Tämä oli ihan toista kuin niska kenossa taivaalle tiirailu. Koko keho oli rentona ja lämpimässä hyvin peiteltynä. Katse sai rauhassa levätä taivaan äärettömyydessä. Ikiaikaiset tähtikuviot kiersivät omaa rataansa, niin kuin ne olivat tehneet kauan ennen meitä ja tulisivat kiertämään sittenkin, kun meitä ei enää ole. Silmä löysi Otavan ja Pohjantähden, Pikku Karhun ja Seulaset. Miten vähän tiesinkään tästä kartasta, jonka muinaiset merenkulkijat tunsivat kuin omat taskunsa. He osasivat suunnistaa kaukaisiin maihin ja erehtymättä kotiin, vaikkeivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Huomasin olevani aika pieni. Ja samalla arkiset huoleni asettuivat oikeampaan mittakaavaan. Eihän minulla oikeastaan ollutkaan syytä huolehtia eikä murehtia, vaan olla kiitollinen. Kiitollinen elämästä, perheestä, ystävistä, Luojan huolenpidosta ja luonnon uskomattomasta upeudesta, joka on jatkuvasti läsnä. 

Sinkoilevat ajatukset rauhoittuivat ja oli vain helppo olla. Mieli oli tyyni ja levollinen. Koin syvää rauhaa. Korvat olivat saaneet levätä ihmisten aiheuttamista äänistä. Ne olivat saaneet kuunnella hiljaisuutta, joka on täynnä luonnon omaa musiikkia. Tuulen suhinaa, oksien kahahtelua ja pakkasen paukahtelua puiden rungoilla. Ajantaju oli kadonnut, mutta lievä nipistely varpaissa ja sormenpäissä kertoi, että oli aika palata sisälle. Kokosimme kamppeet ja lampsimme tyytyväisin mielin takaisin sisälle lämpimään. Ihan kuin olisin ollut pitempään poissa kuin vähän toista tuntia. 

Hiljaisuuden puute stressaa

Luonnonhiljaisuuden päivää vietetään 8.10. Hiljan päivänä. Silloin kiinnitetään huomiota äänisaasteeseen, joka ympäröi meitä joka puolella. Melu on nykyään vakava ympäristöterveysongelma, joka vain pahenee kaupungistumisen myötä. (https://www.sll.fi/uusimaa/toiminta/hiljaisuus/2017) Liiallisen melun on todettu olevan terveydelle haitallista ja aiheuttavan keskittymisvaikeuksia, oppimisvaikeuksia ja unihäiriöitä. Elimistömme ymmärtää kovan äänen varoitussignaalina ja lisää stressihormonien tuotantoa. Niinpä melulle altistuminen nostaa verenpainetta ja aiheuttaa meissä stressirektion. Noin miljoonan suomalaisen arvellaan asuvan alueilla, joilla ympäristömelu ylittää päivisin valtioneuvoston asettaman ohjearvon 55 desibeliä. Tuollainen melutaso on tavallisessa luokkahuoneessa. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan jopa 40 % eurooppalaisista altistuu terveydelle haitalliselle melusaasteelle. 

Euroopan hiljaiset alueet on kartoitettu. Euroopan ympäristökeskuksen (EEA) raportin mukaan Suomessa ja Ruotsissa oli vuonna 2014 Euroopan unionin maista eniten hiljaisia alueita ja vähiten meluisia alueita. Yli 80 % Suomen pinta-alasta oli täysin tai suhteellisen hiljaisia alueita. Näitä täysin hiljaisiksi luettuja alueita on Suomessa lähes 35 000 neliökilometriä. (www.slowfinland.fi) Meillä suomalaisilla on siis hyvät mahdollisuudet löytää hiljaisuutta, kun sitä tarvitsemme. Enemmän on ehkä kiinni siitä, että osaamme etsiytyä luontoon ja sen parantavien ja terveyttä edistävien vaikutusten äärelle. 

Tänä talvena aion napata monta kertaa makuualustan kainaloon ja painella koiran kanssa järven jäälle. Tyynellä säällä voin heittäytyä selälleni keskelle jäälakeutta ja antaa katseen levätä taivaan kaartuvassa avaruudessa. Tuulella voin suksia jonkin saaren suojan puolelle ja kuunnella siellä rauhassa, miten metsä vastaa tuulen kosketukseen. Koirakin on jo tottunut näihin emännän kummallisiin oikkuihin ja käy rauhassa vartioimaan, kun minä lepuutan aistejani.

Kiireen kuormittamana


Violetti hiihtokerrasto alle, jalkaan villapohjasukat ja niiden päälle iloisenväriset, polveen asti ulottuvat villasukat. Seuraavaksi harmaat collegehousut ja fleecepaita. Kaulaan kirjava silkkihuivi, ei hienostelun, vaan lämpimyyden vuoksi. Seuraava kerros koostuu kunnon toppahousuista ja untuvatakista. Untuvatakin päälle vielä aidosta lampaanvillasta kudottu jättisuuri villapaita. Alan jo tavoitella pyöreydessä lumiukon mittasuhteita. Varpaita jo vähän ahdistaa, kun työnnän ne Kuoma-saappaisiin. Päähän pari pipoa päällekkäin ja käsiin sormikkaat ja vielä niiden päälle rukkaset. Ei varsinaisesti mikään tyylikäs ilmestys. Pääasia, ettei palele. Puhelinta ei tälle reissulle kaivata, joten jätän sen olohuoneen pöydälle. 


Työssäni on ollut vauhtia ja päivät pitkiä. Tuntuu, että päässä vain kohisee ja ajatukset sinkoilevat. On vaikea pysähtyä ja mieli tuntuu olevan jatkuvasti tekemättömissä töissä. Jouluaika on sitä parasta sesonkia seurakunnassa. Kuunneltuaan hetken stressaantunutta sisartaan, veljeni tuli apuun. Hän viljelee maata ja hoitaa karjaa. Hän on oman maatilansa, vanhan sukutilan, neljästoista isäntä, jonka elämä kytkeytyy vahvasti luonnon kiertokulkuun. Auringonpaiste ja sateet, hallayöt ja lämpötilan vaihtelut ohjaavat hänen elämäänsä. Hän tarkkailee ilmoja. Milloin on oikea aika muokata pellot, milloin korjata talteen säilörehu, milloin vilja kypsyy korjattavaksi? On osattava elää sopusoinnussa luonnon kanssa ja tunnettava sen merkit. Luonnonhiljaisuutta hän tarjoaa lääkkeeksi kiireeseen. 


Otamme matkaan pari makuualustaa ja makuupussin ja suuntaamme askeleemme pellolle.  Lumi narskuu jalkojen alla ja pakkanen on pudonnut miinus viidentoista asteen tienoille. Taivas on ohuen pilviverhon peitossa ja tuuli on kääntynyt pohjoiseen. Kylmä viima nipistelee poskipäitä ja aprikoin, kuinkahan nopeasti tältä retkeltä palataan jääkalikkana sisälle lämmittelemään. Pihalampun lämmin valokeila jää taakse ja on hetki totutettava silmiään pimeään. Pellolla erottuu tutun Mäntykallion tumma hahmo ja sen takana olevaan loivaan rinteeseen, järven rantaan, suuntaa veljeni askeleensa. Minä vaapun tamineissani perässä ja tunnen olevani kuin suuri naparetkeilijä, joka arktista luontoa uhmaten aikoo heittäytyä selälleen katselemaan tähtiä jäätävässä puhurissa jänisten nakerrellessa puunkuorta pensaikossa ja susien ulvoessa kaukana synkillä salomailla.  Yllättäen pääsemme tuulelta suojaan ja siinä onkin jo hyvä paikka levittää makuualustat. Heinätupas hangen alla käy päänaluseksi ja käymme selällemme. Makuupussi vielä peitteeksi suojaamaan tuulelta ja pitämään lämmintä. 


Kierrokset hidastuvat


On niin hiljaista, että melkein kuulee, kun pilvet liikkuvat. Pitkään aikaan kumpikaan ei sano mitään. Tuuli ajaa pilvenharsoja ylitsemme ja aina, kun pilviverho raottuu, tähdet tuikkivat sen takaa. Toivon, että tuuli puhaltaisi pilvet pois, jotta tähdet näkyisivät paremmin. Aikani katseltuani taivaan vaihtelevaa näytelmää, päättelen, ettei sen ole niin väliä, näkyykö tähtiä vai ei. On hyvä olla tässä! On hyvä olla rauhassa. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt. Oikeastaan muut kuin veljeni, eivät edes tiedä, missä tarkalleen ottaen olen. Ja se tuntuu varsin vapauttavalta. Tunnen ihan fyysisesti, miten stressi pikkuhiljaa häviää kehostani. Se katoaa huuruna hengityksen myötä pakkasilmaan tai valuu suoraan vuosisatoja vanhaan peltomaahan, jonka syliin se sulaa. 


Juttelemme harvakseltaan niitä näitä. Aiheella ei ole juuri väliä, tärkeämpää on se tunne, että toinen on lähellä ja jakaa tämän saman kokemuksen. Hiljalleen taivaan luuta lakaisee pilviharson kokonaan pois ja pohjoinen tähtitaivas paljastuu kaikessa suurenmoisuudessaan. Tämä on ihan toista kuin niska kenossa taivaalle tiirailu. Koko keho on rentona ja lämpimässä hyvin peiteltynä. Katse saa rauhassa levätä taivaan äärettömyydessä. Ikiaikaiset tähtikuviot kiertävät omaa rataansa, niin kuin ne ovat tehneet kauan ennen meitä ja tulevat kiertämään sittenkin, kun meitä ei enää ole. Silmä löytää Otavan ja Pohjantähden, Pikku Karhun ja Seulaset. Miten vähän tiedänkään tästä kartasta, jonka muinaiset merenkulkijat tunsivat kuin omat taskunsa. He osasivat suunnistaa kaukaisiin maihin ja erehtymättä kotiin, vaikkeivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Huomaan olevani aika pieni. Ja samalla arkiset huoleni asettuvat oikeampaan mittakaavaan. Eihän minulla oikeastaan olekaan syytä huolehtia eikä murehtia, vaan olla kiitollinen. Kiitollinen elämästä, perheestä, ystävistä, Luojan huolenpidosta ja luonnon uskomattomasta upeudesta, joka on jatkuvasti läsnä. 


Sinkoilevat ajatukset rauhoittuvat ja on vain helppo olla. Mieli on tyyni ja levollinen. Koen syvää rauhaa. Korvat ovat saaneet levätä ihmisten aiheuttamista äänistä. Ne ovat saaneet kuunnella hiljaisuutta, joka on täynnä luonnon omaa musiikkia. Tuulen suhinaa, oksien kahahtelua ja pakkasen paukahtelua puiden rungoilla. Ajantaju on kadonnut, mutta lievä nipistely varpaissa ja sormenpäissä kertoo, että on aika palata sisälle. Kokoamme kamppeet ja lampsimme tyytyväisin mielin takaisin sisälle lämpimään. Ihan kuin olisin ollut pitempään poissa kuin vähän toista tuntia. 


Hiljaisuuden puute stressaa


Luonnonhiljaisuuden päivää vietetään 8.10. Hiljan päivänä. Silloin kiinnitetään huomiota äänisaasteeseen, joka ympäröi meitä joka puolella. Melu on nykyään vakava ympäristöterveysongelma, joka vain pahenee kaupungistumisen myötä. (www.sll.fi) Liiallisen melun on todettu olevan terveydelle haitallista ja aiheuttavan keskittymisvaikeuksia, oppimisvaikeuksia ja unihäiriöitä. Elimistömme ymmärtää kovan äänen varoitussignaalina ja lisää stressihormonien tuotantoa. Niinpä melulle altistuminen nostaa verenpainetta ja aiheuttaa meissä stressirektion. Noin miljoonan suomalaisen arvellaan asuvan alueilla, joilla ympäristömelu ylittää päivisin valtioneuvoston asettaman ohjearvon 55 desibeliä. Tuollainen melutaso on tavallisessa luokkahuoneessa. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan jopa 40 % eurooppalaisista altistuu terveydelle haitalliselle melusaasteelle. 


Euroopan hiljaiset alueet on kartoitettu. Euroopan ympäristökeskuksen (EEA) raportin mukaan Suomessa ja Ruotsissa oli vuonna 2014 Euroopan unionin maista eniten hiljaisia alueita ja vähiten meluisia alueita. Yli 80 % Suomen pinta-alasta oli täysin tai suhteellisen hiljaisia alueita. Näitä täysin hiljaisiksi luettuja alueita on Suomessa lähes 35 000 neliökilometriä. (www.slowfinland.fi) Meillä suomalaisilla on siis hyvät mahdollisuudet löytää hiljaisuutta, kun sitä tarvitsemme. Enemmän on ehkä kiinni siitä, että osaamme etsiytyä luontoon ja sen parantavien ja terveyttä edistävien vaikutusten äärelle. 


Tänä talvena aion napata monta kertaa makuualustan kainaloon ja painella koiran kanssa järven jäälle. Tyynellä säällä voin heittäytyä selälleni keskelle jäälakeutta ja antaa katseen levätä taivaan kaartuvassa avaruudessa. Tuulella voin suksia jonkin saaren suojan puolelle ja kuunnella siellä rauhassa, miten metsä vastaa tuulen kosketukseen. Koirakin on jo tottunut näihin emännän kummallisiin oikkuihin ja käy rauhassa vartioimaan, kun minä lepuutan aistejani. 







Vastaa