Riihijarvi-ensilumi-veneessa

Hiljaisuudessa melkein kuulee kun pilvet liikkuvat

Kiireen kuormittamana

 

Violetti hiihtokerrasto alle, jalkaan villapohjasukat ja niiden päälle iloisenväriset, polveen asti ulottuvat villasukat. Seuraavaksi harmaat collegehousut ja fleecepaita. Kaulaan kirjava silkkihuivi, ei hienostelun, vaan lämpimyyden vuoksi. Seuraava kerros koostuu kunnon toppahousuista ja untuvatakista. Untuvatakin päälle vielä aidosta lampaanvillasta kudottu jättisuuri villapaita. Alan jo tavoitella pyöreydessä lumiukon mittasuhteita. Varpaita jo vähän ahdistaa, kun työnnän ne Kuoma-saappaisiin. Päähän pari pipoa päällekkäin ja käsiin sormikkaat ja vielä niiden päälle rukkaset. Ei varsinaisesti mikään tyylikäs ilmestys. Pääasia, ettei palele. Puhelinta ei tälle reissulle kaivata, joten jätän sen olohuoneen pöydälle.

Työssäni oli ollut vauhtia ja päivät pitkiä. Tuntui, että päässä vain kohisee ja ajatukset sinkoilevat. Oli vaikea pysähtyä ja mieli tuntui olevan jatkuvasti tekemättömissä töissä. Jouluaika kun on sitä parasta sesonkia seurakunnassa. Kuunneltuaan hetken stressaantunutta sisartaan, veljeni tuli apuun. Hän viljelee maata ja hoitaa karjaa. Hän on oman maatilansa, vanhan sukutilan, kolmastoista isäntä, jonka elämä kytkeytyy vahvasti luonnon kiertokulkuun. Auringonpaiste ja sateet, hallayöt ja lämpötilan vaihtelut ohjaavat hänen elämäänsä. Hän tarkkailee ilmoja. Milloin on oikea aika muokata pellot, milloin korjata talteen säilörehu, milloin vilja kypsyy korjattavaksi? On osattava elää sopusoinnussa luonnon kanssa ja tunnettava sen merkit. Luonnonhiljaisuutta hän tarjoaa lääkkeeksi kiireeseen.

Otimme matkaan pari makuualustaa ja makuupussin ja suuntasimme askeleemme pellolle.Lumi narskui jalkojen alla ja pakkanen oli pudonnut miinus viidentoista asteen tienoille. Taivas oli ohuen pilviverhon peitossa ja tuuli kääntynyt pohjoiseen. Kylmä viima nipisteli poskipäitä ja aprikoin, kuinkahan nopeasti tältä retkeltä palattaisiin jääkalikkana sisälle lämmittelemään. Pihalampun lämmin valokeila jäi taakse ja oli hetki totutettava silmiään pimeään. Pellolla erottui tutun Mäntykallion tumma hahmo ja sen takana olevaan loivaan rinteeseen, järven rantaan, suuntasi veljeni askeleensa. Minä vaapuin tamineissani perässä ja tunsin olevani kuin suuri naparetkeilijä, joka arktista luontoa uhmaten aikoi heittäytyä selälleen katselemaan tähtiä jäätävässä puhurissa jänisten nakerrellessa puunkuorta pensaikossa ja susien ulvoessa kaukana synkillä salomailla.  Yllättäen pääsimme tuulelta suojaan ja siinä olikin jo hyvä paikka levittää makuualustat. Heinätupas hangen alla kävi päänaluseksi ja kävimme selällemme. Makuupussi vielä peitteeksi suojaamaan tuulelta ja pitämään lämmintä.

Kierrokset hidastuvat

 

Riihijarvi-ensilumi-laiturilla

Oli niin hiljaista, että melkein kuuli, kun pilvet liikkuvat. Pitkään aikaan kumpikaan ei sanonut mitään. Tuuli ajoi pilvenharsoja ylitsemme ja aina, kun pilviverho raottui, tähdet tuikkivat sen takaa. Toivoin, että tuuli puhaltaisi pilvet pois, jotta tähdet näkyisivät paremmin. Aikani katseltuani taivaan vaihtelevaa näytelmää, päättelin, ettei sen ole niin väliä, näkyykö tähtiä vai ei. Oli hyvä olla tässä! Oli hyvä olla rauhassa. Kukaan ei tarvinnut minua juuri nyt. Oikeastaan muut kuin veljeni, eivät edes tienneet, missä tarkalleen ottaen olin. Ja se tuntui varsin vapauttavalta. Tunsin ihan fyysisesti, miten stressi pikkuhiljaa hävisi kehostani. Se katosi hengityksen myötä huuruna pakkasilmaan tai valui suoraan vuosisatoja vanhaan peltomaahan, jonka syliin se suli.
Juttelimme harvakseltaan niitä näitä. Aiheella ei ollut juuri väliä, tärkeämpää oli se tunne, että toinen on lähellä ja jakoi tämän saman kokemuksen. Hiljalleen taivaan luuta lakaisi pilviharson kokonaan pois ja pohjoinen tähtitaivas paljastui kaikessa suurenmoisuudessaan. Tämä oli ihan toista kuin niska kenossa taivaalle tiirailu. Koko keho oli rentona ja lämpimässä hyvin peiteltynä. Katse sai rauhassa levätä taivaan äärettömyydessä. Ikiaikaiset tähtikuviot kiersivät omaa rataansa, niin kuin ne olivat tehneet kauan ennen meitä ja tulisivat kiertämään sittenkin, kun meitä ei enää ole. Silmä löysi Otavan ja Pohjantähden, Pikku Karhun ja Seulaset. Miten vähän tiesinkään tästä kartasta, jonka muinaiset merenkulkijat tunsivat kuin omat taskunsa. He osasivat suunnistaa kaukaisiin maihin ja erehtymättä kotiin, vaikkeivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Huomasin olevani aika pieni. Ja samalla arkiset huoleni asettuivat oikeampaan mittakaavaan. Eihän minulla oikeastaan ollutkaan syytä huolehtia eikä murehtia, vaan olla kiitollinen. Kiitollinen elämästä, perheestä, ystävistä, Luojan huolenpidosta ja luonnon uskomattomasta upeudesta, joka on jatkuvasti läsnä.

Sinkoilevat ajatukset rauhoittuivat ja oli vain helppo olla. Mieli oli tyyni ja levollinen. Koin syvää rauhaa. Korvat olivat saaneet levätä ihmisten aiheuttamista äänistä. Ne olivat saaneet kuunnella hiljaisuutta, joka on täynnä luonnon omaa musiikkia. Tuulen suhinaa, oksien kahahtelua ja pakkasen paukahtelua puiden rungoilla. Ajantaju oli kadonnut, mutta lievä nipistely varpaissa ja sormenpäissä kertoi, että oli aika palata sisälle. Kokosimme kamppeet ja lampsimme tyytyväisin mielin takaisin sisälle lämpimään. Ihan kuin olisin ollut pitempään poissa kuin vähän toista tuntia.

Hiljaisuuden puute stressaa

Luonnonhiljaisuuden päivää vietetään 8.10. Hiljan päivänä. Silloin kiinnitetään huomiota äänisaasteeseen, joka ympäröi meitä joka puolella. Melu on nykyään vakava ympäristöterveysongelma, joka vain pahenee kaupungistumisen myötä. (https://www.sll.fi/uusimaa/toiminta/hiljaisuus/2017) Liiallisen melun on todettu olevan terveydelle haitallista ja aiheuttavan keskittymisvaikeuksia, oppimisvaikeuksia ja unihäiriöitä. Elimistömme ymmärtää kovan äänen varoitussignaalina ja lisää stressihormonien tuotantoa. Niinpä melulle altistuminen nostaa verenpainetta ja aiheuttaa meissä stressirektion. Noin miljoonan suomalaisen arvellaan asuvan alueilla, joilla ympäristömelu ylittää päivisin valtioneuvoston asettaman ohjearvon 55 desibeliä. Tuollainen melutaso on tavallisessa luokkahuoneessa. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan jopa 40 % eurooppalaisista altistuu terveydelle haitalliselle melusaasteelle.

Euroopan hiljaiset alueet on kartoitettu. Euroopan ympäristökeskuksen (EEA) raportin mukaan Suomessa ja Ruotsissa oli vuonna 2014 Euroopan unionin maista eniten hiljaisia alueita ja vähiten meluisia alueita. Yli 80 % Suomen pinta-alasta oli täysin tai suhteellisen hiljaisia alueita. Näitä täysin hiljaisiksi luettuja alueita on Suomessa lähes 35 000 neliökilometriä. (www.slowfinland.fi) Meillä suomalaisilla on siis hyvät mahdollisuudet löytää hiljaisuutta, kun sitä tarvitsemme. Enemmän on ehkä kiinni siitä, että osaamme etsiytyä luontoon ja sen parantavien ja terveyttä edistävien vaikutusten äärelle.

Tänä talvena aion napata monta kertaa makuualustan kainaloon ja painella koiran kanssa järven jäälle. Tyynellä säällä voin heittäytyä selälleni keskelle jäälakeutta ja antaa katseen levätä taivaan kaartuvassa avaruudessa. Tuulella voin suksia jonkin saaren suojan puolelle ja kuunnella siellä rauhassa, miten metsä vastaa tuulen kosketukseen. Koirakin on jo tottunut näihin emännän kummallisiin oikkuihin ja käy rauhassa vartioimaan, kun minä lepuutan aistejani.

Ansku
Ansku
Anna Maria on Riihon Majatalon toinen omistaja, joka suhtautuu intohimoisesti työhönsä Majatalossa. Ansku tekee Majatalon töitä sivutoimisesti. Hänellä on täysiaikainen papinvirka toisaalla. Anskun tapaa Majatalossa työssä kuin työssä, mutta pääsääntöisesti hän pitää yhteyttä vieraisiimme ja yhteistyökumppaneihimme, jotta Majatalossa vietetyt tilaisuudet onnistuisivat parhaalla mahdollisella tavalla. Riihon Majatalo sijaitsee Keuruulla Keski-Suomessa.
Share
Share